Suuren riskin HPV-tyypit

Papillooma- eli HPV-viruksia tunnetaan jo noin 170. Pienen riskin HPV -virukset aiheuttavat hyvälaatuisia muutoksia mm. syyliä ja kondyloomaa. HPV 6 ja 11 aiheuttavat noin 90 % kondyloomista. WHO on määrittänyt erikseen sellaiset HPV-tyypit, jotka voivat aiheuttaa erilaisia syöpiä suun ja nielun alueella, kohdunkaulan ja emättimen alueella, peräaukossa tai peniksessä.

WHO:n määritelmän mukaan 13 HPV-tyyppiä on suuren riskin HPV-tyyppejä, jotka aiheuttavat kohdunkaulasyöpää. Näistä viruksista kaksi on erityisen aggressiivisia, HPV 16 ja HPV 18 – ne aiheuttavat jopa 70 % invasiivisista kohdunkaulasyövistä.1 Muita suuren riskin HPV-tyyppejä (other High Risk HPV) ovat 31, 33, 35, 39, 45, 51, 52, 56, 58, 59, 68. Lisäksi HPV 66 voi tutkimusten perusteella kuulua suuren riskin HPV-tyyppien joukkoon.2

Kohdunkaulasyövän kehittyminen alkaa pysyvästä HPV-infektiosta

Kohdunkaulasyöpä on naisten toiseksi yleisin syöpä maailmassa.2 Se diagnosoidaan lähes puolella miljoonalla naisella vuosittain. Suomessa kohdunkaulasyöpään sairastuu vuosittain n. 160 naista ja keskivaikeita ja vaikeita esiastemuutoksia tilastoidaan yhteensä noin 2 000.3

Yli 20 vuotta kestäneiden kansainvälisten tutkimusten perusteella 96-100 % kohdunkaulasyövistä kehittyy yhden tai useamman suuren riskin HPV-tyypin aiheuttamasta pysyvästä infektiosta. HPV eli ihmisen papillomavirus saattaa tunkeutua epiteelivaurion kautta tyvikalvon viereisiin basaalisolukerrokseen. Infektio on yleisin lieriöepileelin ja levyepiteelin liittymäkohdassa kohdunkaulassa.4

HPV voi piileskellä solussa latenttina tai alkaa monistaa omaa virusgenomiaan käyttämällä hyväkseen isäntäsolun DNA-replikaation proteiineja. Viruspartikkelien tuotto käynnistyy kun basaalisolut alkavat erilaistua lieriepiteelin ja levyepiteelin liittymäkohdan transformaatiovyöhykkeellä. Isäntäsolun erilaistuessa normaalisti virus on suojassa solun tumassa. Viruksen tuottamat onkoproteiinit häiritsevät normaalia solusykliä ja varmistavat siten HPV-DNA:n monistumisen. DNA:n monistumisen jälkeen HPV alkaa tuottaa sen L1 ja L2-geenien koodaamaa kapsidiproteiineja, joista rakentuu jälleen uusia infektoivia viruspartikkeleita vapautettavaksi epiteelikerroksessa. Ohimenevän HPV-infektion kesto on tyypillisesti 12-18 kuukautta. Tämän jälkeen puhutaan pysyvästä HPV-infektiosta. Arviolta 10-20 % HPV-infektioista voi jäädä pysyviksi. 4

HPV ei hajota soluja eikä aiheuta niiden kuolemaa, mikä estää immunologista tulehdusreaktiota ja suosii edelleen pysyvää infektiota. Ellei immuunipuolustus tunnista HPV:n infektoimia soluja, ne jäävät elimistöön ja muuntuvat hitaasti viruksen tuottamien onkoproteiinien vaikutuksesta. Onkoproteiinit vaikuttavat isäntäsoluihin useilla erilaisilla mekanismeilla, mm. fuusioimalla soluja, estämällä normaalin solukuoleman ja heikentämällä kromosomien vakautta, mikä altistaa solut geneettisille muutoksille. Ellei immuunipuolustus edelleenkään tunnista ja tuhoa vuosien kuluessa muuntuvia soluja, ne alkavat jakautua paikalliseksi syöpäsolukoksi ja ajan myötä eteneväksi syöväksi.4

Kohdunkaulasyövän kehittyminen vie keskimäärin 10 vuotta. Nopeammin eteneviä muutoksia voivat aiheuttaa HPV 16 ja 18. ATHENA-tutkimuksen mukaan 25 %:lle HPV 16 positiivisista naisista kehittyi jo kolmessa vuodessa vaikea dysplasia papa-tuloksesta riippumatta. 5,6

cumu

Kuva Wright  et al 20156

Lähteet

  1. Bosch FX, Burchell AN, Schiffman M, Giuliano AR, de Sanjose S, Bruni L, Tortolero- Luna G, Kjaer SK & Munoz N. Epidemiology and natural history of human papillomavirus infections and type-specific implications in cervical neoplasia. Vaccine 2008; 26 Suppl 10:K1-16.
  2. Cogliano V., Baan R., Straif K., Grosse Y., Secretan B., El Ghissassi F., WHO International Agency for Research on Cancer. Carcinogenicity of human papillomaviruses. Lancet Oncology 2005; 6(4):204.
  3. THL raportti 28, 2011. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asettaman papilloomavirustautien torjuntaryhmän selvitys 30.4.2011. Verkkojulkaisu: http://www.thl.fi/thl-client/pdfs/94d6f45d-22e1-4b53-b615-2eea48d90e1c
  4. Fernandes, J V et al. Biology and Natural history of Human Papillomavirus Infection. Open Access Journal of Clincal Trials 2013; 5: 1-12.
  5. Khan MJ, Castle PE, Lorincz AT, et al. The elevated 10-year risk of cervical precancer and cancer in women with human papillomavirus (HPV) type 16 or 18 and the possible utility of type-specific HPV testing in clinical practice. J Natl Cancer Inst. 2005;97(14):1072-1079.
  6. Wright, T.C et al. Primary cervical cancer screening with human papillomavirus: End of study results from the ATHENA study using HPV as the first-line srcreening test. Gynecologic Oncology 2015; 136: 189–197